Oliver Wendell Holmes, Jr.
Suomeen paluusta on jo pirulliset 2 kuukautta, ne tuntuu niin hurjasti lyhyemmiltä kun ensimmäiset kaksi kuukautta Ugandassa, tosin hurjasti pidemmiltä kuin viimeiset kuukaudet siellä. Kun pää on hiljalleen alkanut toimiin, on tullut saatua jotain hyvääkin aikaan isän ja valtion härnäämisen(raha-asioissa)ohessa. Oon löytänyt nyt alani ja luen Kehitysmaatutkimuksen pääsykokeisiin, leiponut mummun kanssa karjalanpiirakoita Ugandan piirakkatalkoille yhdessä nauraen, tarinoinut puolentoista tunnin verran lukiolaisille Ugandan kokemuksistani ja tänään sain ihka ensimmäisen työhaastatteluni opiskelijoiden kirjakauppaan.
Tohinaa on riittänyt, mutta silti energiataso on alhaalla ja silmiä vetistää kun jokin puuttuu: pyyteetön antamisenilo ja tunne että jokaisena päivänä kasvaa ja antaa jotain tärkeää myös kanssaihmisille. Kaipaan sitä ilmapiiriä, mikä Ugandassa vallisti jatkuvasti. Sitä, kun ihmiset huutelee kadulla ja tarttuu kiinni, sitä kaikkialla vallitsevaa järjestäytynyttä kaaosta ja boda-kuskien kanssa käytyjä sydämellisiä neuvotteluja matkojen kustannuksista. Luulin, ettei tällaista ilmapiiriä voisi ikinä siirtää Ugandasta eurooppaan, olin väärässä. Viisi päivää Lontoossa Ugandan ystävien ja siskoni kanssa todisti, kuinka ihmiset luovat ympäristönsä. Jälleennäkemisen riemu oli kaikkea muuta kuin sivistyneen eurooppalainen, pojat juoksi teatterin salissa meitä kohti samaa vauhtia kun me hyökättiin herrojen kaulaan. Tunsin samanlaista suunnatonta onnea kun palatessani Suomeen ja nähdessäni kaikki rakkaat ihmiset. Mutta sitten kun huomasi että onkin vieras omalla reviirillään, sitä oli vaikea löytää uudestaan.
Lontoossa Eddy nosti mellakan kun mäkkärissä ei tarjoiltukaan riisiä, papuja ja chapattia. Hakim puolestaan kertoi sisustusinnostaan ja kuinka aikoo asettaa HappyMeal-ateriasta saamansa lelun kotona telkkarin päälle koristeeksi. Samaiset kaksi kappaletta lintuja komeilee nyt muistona meidän telkkarin päällä. Pojat oli Englannissa ennen kaikkea ugandalaisia, itse olin Ugandassa ennen kaikkea suomalainen. Ugandassa Tabu-Flon pojat näytti aina hämmästyttävän eurooppalaisilta ja Suomessa mulla ei ole mitään hajua kuka olen. Vaikka se tuntuu ehkä pöhköltä ajatukselta puolen vuoden vierailun jälkeen, on Uganda silti mulle toinen koti ja ugandalaisuus jotain niin hullunkurisen ilahduttavaa, ettei se kerran tartuttuaan katoa.
Kun nyt kerroin ugandalaiselle ystävälleni Markille fiiliksistä Suomessa vastaus oli juurikin se mitä mun täytyi kuulla. Mark kehotti mua keskittyyn Suomeen, omaan isänmaahani ja tekemään jotain sen epäkohdille sen sijaan että valitan niistä. Myös Suomessa voi toimia vapaaehtoisena ja aloittaa nollasta jotain suurta. Mark muistutti mua siitä tärkeästä seikasta että myös Breakdance Project Uganda alkoi yhden miehen halusta luoda muutosta näkemiinsä epäkohtiin, ei siitä maailmanlaajuisesta julkisuudesta jota se mun ollessani Ugandassa sai osakseen. Orpokoti taas oli muutama vuosi taaksepäin yhden nuoren miehen ja muutaman lapsen yhteinen alku, josta vahvalla uskolla, toivolla ja tahdolla on kasvanut yli 40 lapsen turva, rakkautta ja iloa hehkuva koti, ja nyt vielä pienten lasten mahdollisuus astua opiskelun alkutaipaleelle A-Z esikoulussa. Nään ugandalaisissa ihmisissä enemmän potentiaalia ja rohkeutta kuin monissa suomalaisissa. Se pelottomuus tehdä, toimia, olla rohkeasti oma itsensä, uskoa kykyihinsä ja mahdollisuuksiinsa, se on ihailtavaa.
Tänään lakkasin valitusvirsien laulun ja osallistuin Mahdollisuuksien torille Väinö Linnan aukiolla. Tutustuin erilaisten kansainvälisten kehitysjärjestöjen toimintaan, kuuntelin seminaareissa Korean epävakaan tilanteen syistä ja tulevaisuudenkuvista, ihmisoikeuksista, ase- ja ihmiskaupasta, sekä resurssipohjaista yhteiskuntamallia ajavan Zeitgeist-liikkeen edustajan ajatuksia. Sain torilta paljon lisäpotkua itseni kehittämiseen, jotta voin viedä eteenpäin itselleni tärkeitä asioita. Sanokoot kuka tahansa mitä tahansa haen kansainvälisyyskouluttajaksi Taksvärkky Ryn toimintaan, sekä ohjaajaksi kansainvälisille lastenleireille Suomessa.
Kansainvälisyyskouluttajat kiertävät Suomen kouluilla luennoimassa kansainvälisistä asioista, erityisesti kehitysmaista ja pitävät työpajoja. Jokainen käy vuoden aikana vierailulla noin seitsemällä koululla, vierailuista maksetaan pieni palkkio ja matkakustannukset, muuten toiminta on vapaaehtoista. Parasta lapsille Ryn lastenleirit on kerrallaan 5päivän mittaisia, vapaaehtoisille katetaan täysi ylläpito leirin ajan ja matkat koulutuksiin. Tänään olen päättänyt kaivaa itsestäni taas sen ugandalaisen tytön takaisin, joka sai monia asioita aikaan vapaaehtoisena kehitysmaassa. Miksi siis en yrittäisi vaikuttaa myös epäkohtia pulppivassa kotimaassani.
Samoin voin jatkaa Suomesta käsin siitä mihin Ugandassa jäin. Yhdessä Ojalan Mikon kanssa Suomessa aloittamamme orpokodilla toimivan A-Zesikoulun kummilapsiprojekti on nyt komeassa vauhdissa, seitsemällä lapsella on kummi. Mulla oli epäilyksiä projektin suhteen alussa, hermostuin kun Charles oli liian innokas ja odotti salamannopeita tuloksia samaan aikaan kun itse työstin paluun aiheuttamia huonoja fiiliksiä. Kukaan ei saa kaikkea aikaiseksi yksin, ympärillä olevien ihmisten apu on kultaa kalliimpaa, mutta kun uskoo itseensä myös ne ihmiset ympärillä uskoo suhun, näinpä luulen asian laidan olevan. Kiitos iskälle jonka apu on ollut korvaamaton, kiitos Charlesille joka on murto-osasekunnissa toimittanut mulle tarvittavia infoja ja suuri sydämenmuotoinen kiitos kummiksi lähteneille, mieletöntä nähdä projektilla näin lupaava alku. Luvataan Mikon kanssa koordinaattoreina tehdä parhaamme projektin eteenpäin viemiseksi ja kunhan herran kanssa pian tapaamme lähetän kummeille enemmän kuvamateriaalia orpokodin arjesta! Kun kaikilla A-Zesikoulun lapsilla on kummi, voidaan projektia laajentaa ja etsitään kummeja kaikille orpokodilla asuville lapsille ja nuorille.
Tärkeimmän ohjenuorani elämään opin Breakdance Project Ugandan keskuudessa, motto "Each one, teach one(jokainen opettaa toistaan", ulottuu kaikkialle elämään. Zeitgeist-liikkeessä vaikuttava Jukka Tuohimetsä puhui tänään resurssipohjaisesta yhteiskunnasta, jossa rahamarkkinat nujerrettaisiin ja yhteisöllisyyteen ja vaihtoon perustuva yhteiskunta versoaisi uusiin voimiinsa. Tuohimetsä totesi että olisihan se kiehtovaa tulla yleisön eteen latomaan absoluuttiset totuudet joihin kukaan ei voi kommentein vaikuttaa, sen sijaan herra myönsi että oppiminen on ikuista ja kuka tahansa meistä olisi voinut pitää siinä tilassa luennon ja toimia opettajan roolissa. Resurssipohjaisessa yhteiskunnassa omavarainen talous, vaatteiden ja tavaroiden vaihto, kulkuneuvojen jakaminen, sekä kaverin sohvapaikka hotellin sijaan olisivat arkipäivää. No, omin silmin nähtynä kehitys on teollisuusmaissa kaikkea muuta, mutta kehitysmaissa sen sijaan hyvinkin lähellä tällaista yhteiskuntamallia. Ennen kun lähdin Ugandaan me ei edes siskon kanssa suostuttu lainaamaan vaatteita toisillemme "liian noloa kun ne tajuu et lainaillaan", hei, mitä väliä?
Chattailin tänään mun ystävän Samuel Ibandan kanssa. Ennen mun lähtöä Sam nauro aina mun omaksumille ugandalaisille maneereille ja totes ettei ugandalaisuus voi ikinä kadota musta. Sam kehotti mua aina pitään kiinni siitä energiasta minkä näki hehkuvan mun olemuksessa päivästä toiseen. Ensimmäisenä Sam kysyi tänäänkin "is the star in u still shining?", lupasin etten luovu siitä koskaan, vaikkakin se onkin hetken hehkunut himmeänä. Huomenna soitan 10-vuotiaalle parhaalle ystävälleni Jenniferille ja kysyn jännittääkö tyttöä jo lauantain esiintyminen StreetArt-festivalilla Kampalassa. Elämä jatkuu ja kahdenmaan kansalaisena on oikeastaan aika hyvä olla. Ja upeintahan matkalla oli juuri sieltä jäävät ikuiset ystävät, sitä ei rahassa mitata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti