Kuten jo taisin mainita, olen löytänyt aarteeni. Paikan/ryhmän jossa on soulia ja sydäntä maailman ääriin. Breakdance Project Uganda(BPU) on projekti jonka ideana on edesauttaa positiivista sosiaalista muutosta tanssin ja muiden hiphop kulttuurin elementtien avulla. Projekti kokoaa nuoret tanssinnälkäiset yhteen joka maanantai ja keskiviikko 17-20.30 Nsambya Sharing hallille jakamaan osaamistaan. Ideana on, että jokainen on oppilas ja jokainen on opettaja. Joka maanantai ja keskiviikko sharing hallille tulee suunnilleen sata nuorta tanssiin ja jakaan ajatuksia. Treenit on kaikille ilmaset, joten raha ei oo este tulemiselle. BPU on nyt jatkunut vuodesta 2006 saakka.
Eka kerta sharing hallilla veti multa jalat alta. Lämmin vastaanotto ja aito kiinnostus uusia mestoille tulevia kohtaan aiheutti kylmänväreitä. Tutustuin heti Oscariin, joka kerto mulle enemmän projektista. Jätkät opettaa ja oppii yhdessä, jakaa kokemuksia, käy opettamassa myös lapsia kouluilla ja orpokodeilla ja tekee videopätkiä. Ens vuonna ilmestyy elokuva Bouncing Cats joka on kertoo siitä kuinka b-boying ja hip-hop kulttuuri on tuonut Ugandan nuoret yhteen.
Juttelin Oscarin kanssa viime viikolla pitkään ja se kerto omasta ensimmäisestä sharing hall kokemuksestaan. Oscar oli aiemmin pelannu futista ja ettiny sitä jotain. Sit se tuli sharing hallille ja löysi jotain siistiä. Oscar osallistu parille tunnille ja alko lähes heti opettaan muita: “Kun sä jaat mahdollisimman pian muille mitä osaat, opit myös ite paljon. Kaikilla on oma kapasiteetti tehdä juttuja mutta ei meitä oo huonompia tai parempia. Tärkeintä on itsensä ilmaisu niin kun se tuntuu hyvältä. Ite en halua antaa valmiita rutiineja vaan juttuja, joita kukin voi yhdistellä. En oo hyvä opettaja, mutta jaan kaiken sen mitä voin muille ja sit taas muut jakaa niiden juttuja. Sillä tavalla kaikki oppii toisiltaan.”
BPUn alaprojekti “Dance Together Uganda” toimii Nateetessa tiistaisin ja lauantaisin 17-19.30. Kaikilla lapsilla ei oo varaa tulla Sharing hallille asti tai ne on liian pieniä, joten jätkät perusti projektin BPUn rinnalle. Käyn Nateetessa aina lauantaisin ja opetan siellä lapsille b-boying ja hiphopin perusteita. Ja Kaikki tulee aina kiitteleen mua että tuun paikalle ja oon osa niiden projektia. Kenenköhän tässä pitäis kiittää ja ketä! Illan päätteeksi jätkät kokoo lapset yhteen ja pitää pienen puheen ja kiittää kaikkia ja sit saattaa pienimpiä lapsia kotiin. Lapset on innokkaita ja rakastaa tanssia ja oppia uusia juttuja. Fiilis minkä näiden lasten opettamisesta saa on sanoin kuvaamaton. <3
Oon nyt käynyt näissä projekteissa kuukauden ajan, luonut uusia kontakteja ja jakanut kokemuksia tanssikulttuurista Suomessa ja vain nauttinut jokaisesta hetkestä ja tanssiaskeleesta näiden ihmisten rinnalla. Samoin aloin opettaan tanssia orpokodilla, jossa oon vapaaehtoisena tällä hetkellä. Tälle kaikelle on hyvin vaikea jättää hyvästit 4 kuukauden päästä. Mutta suunnitteilla on nyt jameja ja yhteistyötä projektin kanssa vielä Suomeen palattuani ja moni jätkistä on kiinnostunut tuleen katsastaan Suomen b-boy kulttuuria. Ainoa ongelma on tietty raha. Ja tietty olis mieletöntä kerätä Suomesta tanssijoita tuleen tänne. J Laitan oheen pari linkkiä projektien ja Bouncing Cats elokuvan sivuille. Nyt tämä tyttö lähtee jammaillen Sharing Hallille! ;)
Bouncing cats movie http://www.facebook.com/bouncingcats
Dance Together Uganda http://www.facebook.com/group.php?gid=133875653317172
BPU http://www.myspace.com/breakdanceprojectuganda
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Around the Pearl of Africa: part two JINJA!
Viikko mutareissun jälkeen pakkasin repun ja reissasin hollantilaisen Jackien kanssa Jinjaan. Suunnitelma oli lähtee Jackien kahden paikallisen tutun kanssa autolla. Toinen ei tullut ja sen sijaan löysin takapenkiltä viereltäni istumasta herran nimeltään Moses. Kului 2 minuuttia, herra Moses esitti kysymyksen “have you ever kissed a black man?” “Yes” “Did you like it?” “Yes” “Want to do it again? What you see when you look at me?” Huoh. Onnekseni tämä kaveri ei ollut tulossa Jinjaan, vaan oli ainoastaan matkalla kotiinsa. Lähettiin siis kolmistaan. Saavuttiin Jinjaan Nile rafting mestoille ja pystytettiin teltta. Lähettiin tsekkaan Jinjan yöelämää, jota ei ollut. Juotiin pari bissee ja mentiin nukkuun. Aamulla herättiin ja valmistauduttiin koko päivän koskenlaskuun Jackien kanssa! Aluks meidät vietiin syömään herkkuaamiainen, lyhyt tietopaketti, liivit ja kypärä päälle ja matkaan! Ainoastaan meidän 6hengen vene halus tehdä koko päivän muut vain puolikkaan. Alkumatkan ajan opas kerto miten toimia missäkin tilanteissa, ja tuli sellanen olo että se oli itekin ihan paniikissa. :D Eka putous oli helppo, sitten kaikki lähtikin käsistä. Otettiin yli-inhimilliset voimat käyttöön ja aloitettiin taistelu elämästä ja kuolemasta. Ikinä en oo ollu samaan aikaan noin peloissani ja innoissani. Matkan aikana pompittiin pois veneestä ajelehtiin virtaan ja takas ja putous ja äääää! Ekassa isossa olin ainoo joka piti veneen ja ajelehtin jossain yrittäen ettiä muita. Yhdessä jäin jumiin veneen alle, ja tietä ulos oli hieman hankalaa paikantaa. Selvisin. Kaks naista meni pelastusveneeseen puolessa välissä matkaa ja tuli takas myöhemmin. Viimenen oli nimeltään paha paikka/hauta. Heh. Ainoastaan neljä meistä lähti siihen kuultuamme sanat “jos ette kaadu niin se on ihan ö-verisiisti, mut sit jos kaadutte niin tota keräillään teitä sit mut se on tosi hankalaa noin voimakkaassa virrassa.” No, selvittiin kaatumatta ja fiilis oli aika sanoin kuvaamaton! ;)
Niililtä selvittyämme oli superihmisolo. MINÄ PYSTYN MIHIN VAIN! Saatiin iso buffetillallinen ja ilmasta bissee. Nile Specialilla oli hyvä juhlistaa voitokasta seikkailua. Samassa veneessä oli yks ugandalainen mies Dumi yhdessä kanadalaisen anoppinsa kanssa. Hengattiin niiden ja Dumin tyttöystävän ja serkkujen kanssa koko ilta ja puheet koskiseikkailusta ei lakannu edes aamulla. Meidän kuski kävi yöllä kovin ahdistavaks kun se alko vuorotellen yrittään sekä mua että Jackieta. Lopulta se haistatti ja lähti meneen johki hotelliin jonka oli buukannu meille kolmelle kysymättä meiltä mitään. Ite halusin nukkua teltassa toisenkin yön. No yöllä se soitteli viel Jackylle ja riehu ja päätettiin sitten että mennään kotiin aamulla uusien tovereidemme kyydillä. Kuski tuli takas aamulla, tappeli Jackyn kanssa ja vainos meitä sit siihen asti kunnes hypättiin autoon ja lähettiin katteleen Jinjaa uusien loistavien naamojen kanssa. Kutsuin ne myös synttärijuhliin ja ne heitti meidän sit kotiovelle saakka kun halus nähdä reitin synttäreille. Pidetään edelleen yhteyttä, tosin Dumin tyttöystävä lähti takas Kanadaan L Mutta je, nautin nautin! <3
Niililtä selvittyämme oli superihmisolo. MINÄ PYSTYN MIHIN VAIN! Saatiin iso buffetillallinen ja ilmasta bissee. Nile Specialilla oli hyvä juhlistaa voitokasta seikkailua. Samassa veneessä oli yks ugandalainen mies Dumi yhdessä kanadalaisen anoppinsa kanssa. Hengattiin niiden ja Dumin tyttöystävän ja serkkujen kanssa koko ilta ja puheet koskiseikkailusta ei lakannu edes aamulla. Meidän kuski kävi yöllä kovin ahdistavaks kun se alko vuorotellen yrittään sekä mua että Jackieta. Lopulta se haistatti ja lähti meneen johki hotelliin jonka oli buukannu meille kolmelle kysymättä meiltä mitään. Ite halusin nukkua teltassa toisenkin yön. No yöllä se soitteli viel Jackylle ja riehu ja päätettiin sitten että mennään kotiin aamulla uusien tovereidemme kyydillä. Kuski tuli takas aamulla, tappeli Jackyn kanssa ja vainos meitä sit siihen asti kunnes hypättiin autoon ja lähettiin katteleen Jinjaa uusien loistavien naamojen kanssa. Kutsuin ne myös synttärijuhliin ja ne heitti meidän sit kotiovelle saakka kun halus nähdä reitin synttäreille. Pidetään edelleen yhteyttä, tosin Dumin tyttöystävä lähti takas Kanadaan L Mutta je, nautin nautin! <3
Around the Pearl of Africa: part one.
Lupasin kuukausi sit kirjottaa jotain kivaa reissuistamme Murchison Fallseille ja Jinjaan, heh. Ottakaamme siis takapakkia menneisyyteen ja kerron matkoista, jotka eivät menneet niin suunnitellusti, vai sanoisko että suunnitelmaa ei ollut edes tehty :D
Murchison Fallseilla oltiin Lokakuun alkupuolella. Lähdettiin kuuden mzungun ja paikallisen kuskitoverimme kanssa matkaan Luoteis-Ugandan huudeille. Mielettömän kauniit maisemat jo mennessä. J Auto jolla lähdettiin ei todellakaan ollut tarkoitettu safariajeluun ja saatiinki pomppia autosta ulos että nähtiin eläimiä, mieleen jäi lähinnä antiloopit joita oli varmaa saman verran ku Suomessa asukkaita. Leijonat missattiin, varmaan matalan auton takia, mutta näin HIPPOJA! Kun lähestyttiin safarin loppua kuultiin että matkalla ois pitäny olla aseistettu opas autossa, haha nevermind. Seuraavana lähettiin lautalla kohti putouksia ja matkalla vaan nautittiin auringosta ja upeista maisemista. Kun lähestyttiin putouksia lautta tiputti meidät keskelle viidakkoo, koska haluttiin vaeltaa ylös putouksien “päälle”. Vaellus oli mahti ja Murchison Falls, wau. Kau-nis-ta. Kun saavuttiin lopetuspisteelle kuultiin että bussi oli juuttunut tielle joka johtaa paikkaan jossa oltiin, joten Faruk ei pääse hakeen meitä. Tietenkään yhteys ei toiminut myöskään ja kiivettiin jollekin kukkulalle soittaan Farukille mutta yhteys ei toiminut sen päässä. JES! Vuorossa odottelua, koska oppaat ei antanu meidän lähtee kävellen Farukin luo, koska pimee oli tulossa puolessa tunnissa ja matkaa oli 9km. No, istuttiin, palelluttiin, iski nälkä ja moskiitot. Sitten äkkiä joku huutaa FARUUUUUUUK! Haha, siinä hän oli. Käveltiin autolle ja lähettiin ettiin majapaikkaa. Ajettiin pitkän matkaa jossain kunnes tajuttiin ettei Faruk myöskään tiedä missä ollaan. Oli pimeä ja oltiin pirun nälkäsiä. Kaikki safarilodget oli täynnä tai aivan tajuttoman kalliita. Sit soitettiin jonneki ja ne anto ohjeita, “ette voi eksyä”. Hahahhahaha. Minne päädyttiin? Keskelle safarialuetta, mutaan juuttuneen auton kanssa. Ei muuta kun kaikki ulos ja työntämään. Auto liikkui, kunnes, tömäys ja taas jumissa. Tällä kertaa työntäminen oli toivotonta. Kaikki autoon ja hätäpalaveri. Alkoipa sitten satamaan ja istuttiin tunti kunnes poikien oli pakko lähtee hakeen apua. Iskettiin ne otsalamppujen, sadetakkien ja sandaalien kanssa tarpoon mudassa keskelle pimeyttä ja kaatosadetta. Itse istuttiin mutaisina autossa, ovet lukittuina ja mussuttaen viimeisiä ruuan rippeitä. Pian tajuttiin ettei pojat ottanu edes puhelinta mukaan.
Odotettiin tunti, tyttölaumalle iski pissahätä. Suunnitelma: kaikki ulos autosta samaan aikaan, pissataan auton viereen rivissä ja rynnätään takas autoon. :D Tässä vaiheessa oltiin jo kehitelty kaikki kauhutarinat päissämme ja jaettu toistemme kanssa.
Noin puol tuntia tästä eteenpäin Juri ja Faruk palas ufo-olentoina takaisin(erotettiin ainoostaan ristiin rastiin kulkevat otsalamput). Auto odotti meitä muutaman sadan metrin päässä ja Faruk päätti nukkua autossa yön yli. Me muut tarvottiin rinkat selässä mutavellissä pelastaja-autolle, käytiin kysyyn ruokaa jostain, ei mitään. Majapaikka oli suloinen heinäkattotalojen kylä. Vaihdettiin vaatteita ja lainattiin Melinan kanssa muille tytöille koska suomitytöt oli ainoita jotka oli varautunu kaikkeen. :D Saatiin kuivaa leipää, teetä, banaaneja ja bissee! Riemu oli vallaton. :D Hetken päästä kyettiin jo bisset ja banaanit kädessä nauraan kaikelle. Juhlittiin muutama tunti pelastumista ja painuttiin nukkuun sänkyihin joita ei oltu todennäköisesti siivoiltu hetkeen. Mutta ihana maja. Hi.
Aamu koitti, herättiin ennen kukonlaulua ja saatiin apumiehiä työntään autoa. Vietiin Farukille banaani. 15 hengen joukolla puskettiin auto ylös paskasta ja saatiin paskat päällemme. Kiitettiin apumiehiä/naisia ja annettiin vähän rahaa. Sitten haluttiin jatkaa matkaa ja saavuttaa koti niin pian kun mahdollista. Vaatteita ei vaihdettu koska matkan aikana työntöhommia kohdattiin ainakin viidessä paikassa. Hirveellä kiireellä saavutettiin lautta ennen lähtöö. Satamassa saatiin kivat naurut osaksemme ja jengi kyseli mitä helvettiä meille on tapahtunu. :D Toivotettiin hyvää matkaa saapuneille turisteille. Kun päästiin toiselle puolen ajettiin hetki kunnes joku tuli huutaan että tie on niin huono ja jyrkkä ettei ikinä päästä sitä ylös jos koitetaan. Meitä ei kiinnostanu varottelut enää siinä vaiheessa. Oltiin selvitty paljon pahemmastakin joten ei muuta kun ulos ja muskelikädet kehiin. Työntää, työntää, työntää, työntää, jasiellläääää! Jengi katto suut auki kun mzungujengi jatko matkaansa.
Parin tunnin päästä saavutettiin eka kylä josta saatiin RUOKAAA! Eka kahvila mihin mentiin sisään ajo meidät ulos koska oltiin liian mutasia. Löydettiin sit joku ulkopaikka. Syötiin, vaihdettiin vähän vaatetta ja jatkettiin nauraen takaisin koti-Nansanaan rakkaassa mutavelliautossa matkaten.
Ikuisesti muistaen, Murchison Falls.
Murchison Fallseilla oltiin Lokakuun alkupuolella. Lähdettiin kuuden mzungun ja paikallisen kuskitoverimme kanssa matkaan Luoteis-Ugandan huudeille. Mielettömän kauniit maisemat jo mennessä. J Auto jolla lähdettiin ei todellakaan ollut tarkoitettu safariajeluun ja saatiinki pomppia autosta ulos että nähtiin eläimiä, mieleen jäi lähinnä antiloopit joita oli varmaa saman verran ku Suomessa asukkaita. Leijonat missattiin, varmaan matalan auton takia, mutta näin HIPPOJA! Kun lähestyttiin safarin loppua kuultiin että matkalla ois pitäny olla aseistettu opas autossa, haha nevermind. Seuraavana lähettiin lautalla kohti putouksia ja matkalla vaan nautittiin auringosta ja upeista maisemista. Kun lähestyttiin putouksia lautta tiputti meidät keskelle viidakkoo, koska haluttiin vaeltaa ylös putouksien “päälle”. Vaellus oli mahti ja Murchison Falls, wau. Kau-nis-ta. Kun saavuttiin lopetuspisteelle kuultiin että bussi oli juuttunut tielle joka johtaa paikkaan jossa oltiin, joten Faruk ei pääse hakeen meitä. Tietenkään yhteys ei toiminut myöskään ja kiivettiin jollekin kukkulalle soittaan Farukille mutta yhteys ei toiminut sen päässä. JES! Vuorossa odottelua, koska oppaat ei antanu meidän lähtee kävellen Farukin luo, koska pimee oli tulossa puolessa tunnissa ja matkaa oli 9km. No, istuttiin, palelluttiin, iski nälkä ja moskiitot. Sitten äkkiä joku huutaa FARUUUUUUUK! Haha, siinä hän oli. Käveltiin autolle ja lähettiin ettiin majapaikkaa. Ajettiin pitkän matkaa jossain kunnes tajuttiin ettei Faruk myöskään tiedä missä ollaan. Oli pimeä ja oltiin pirun nälkäsiä. Kaikki safarilodget oli täynnä tai aivan tajuttoman kalliita. Sit soitettiin jonneki ja ne anto ohjeita, “ette voi eksyä”. Hahahhahaha. Minne päädyttiin? Keskelle safarialuetta, mutaan juuttuneen auton kanssa. Ei muuta kun kaikki ulos ja työntämään. Auto liikkui, kunnes, tömäys ja taas jumissa. Tällä kertaa työntäminen oli toivotonta. Kaikki autoon ja hätäpalaveri. Alkoipa sitten satamaan ja istuttiin tunti kunnes poikien oli pakko lähtee hakeen apua. Iskettiin ne otsalamppujen, sadetakkien ja sandaalien kanssa tarpoon mudassa keskelle pimeyttä ja kaatosadetta. Itse istuttiin mutaisina autossa, ovet lukittuina ja mussuttaen viimeisiä ruuan rippeitä. Pian tajuttiin ettei pojat ottanu edes puhelinta mukaan.
Odotettiin tunti, tyttölaumalle iski pissahätä. Suunnitelma: kaikki ulos autosta samaan aikaan, pissataan auton viereen rivissä ja rynnätään takas autoon. :D Tässä vaiheessa oltiin jo kehitelty kaikki kauhutarinat päissämme ja jaettu toistemme kanssa.
Noin puol tuntia tästä eteenpäin Juri ja Faruk palas ufo-olentoina takaisin(erotettiin ainoostaan ristiin rastiin kulkevat otsalamput). Auto odotti meitä muutaman sadan metrin päässä ja Faruk päätti nukkua autossa yön yli. Me muut tarvottiin rinkat selässä mutavellissä pelastaja-autolle, käytiin kysyyn ruokaa jostain, ei mitään. Majapaikka oli suloinen heinäkattotalojen kylä. Vaihdettiin vaatteita ja lainattiin Melinan kanssa muille tytöille koska suomitytöt oli ainoita jotka oli varautunu kaikkeen. :D Saatiin kuivaa leipää, teetä, banaaneja ja bissee! Riemu oli vallaton. :D Hetken päästä kyettiin jo bisset ja banaanit kädessä nauraan kaikelle. Juhlittiin muutama tunti pelastumista ja painuttiin nukkuun sänkyihin joita ei oltu todennäköisesti siivoiltu hetkeen. Mutta ihana maja. Hi.
Aamu koitti, herättiin ennen kukonlaulua ja saatiin apumiehiä työntään autoa. Vietiin Farukille banaani. 15 hengen joukolla puskettiin auto ylös paskasta ja saatiin paskat päällemme. Kiitettiin apumiehiä/naisia ja annettiin vähän rahaa. Sitten haluttiin jatkaa matkaa ja saavuttaa koti niin pian kun mahdollista. Vaatteita ei vaihdettu koska matkan aikana työntöhommia kohdattiin ainakin viidessä paikassa. Hirveellä kiireellä saavutettiin lautta ennen lähtöö. Satamassa saatiin kivat naurut osaksemme ja jengi kyseli mitä helvettiä meille on tapahtunu. :D Toivotettiin hyvää matkaa saapuneille turisteille. Kun päästiin toiselle puolen ajettiin hetki kunnes joku tuli huutaan että tie on niin huono ja jyrkkä ettei ikinä päästä sitä ylös jos koitetaan. Meitä ei kiinnostanu varottelut enää siinä vaiheessa. Oltiin selvitty paljon pahemmastakin joten ei muuta kun ulos ja muskelikädet kehiin. Työntää, työntää, työntää, työntää, jasiellläääää! Jengi katto suut auki kun mzungujengi jatko matkaansa.
Parin tunnin päästä saavutettiin eka kylä josta saatiin RUOKAAA! Eka kahvila mihin mentiin sisään ajo meidät ulos koska oltiin liian mutasia. Löydettiin sit joku ulkopaikka. Syötiin, vaihdettiin vähän vaatetta ja jatkettiin nauraen takaisin koti-Nansanaan rakkaassa mutavelliautossa matkaten.
Ikuisesti muistaen, Murchison Falls.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)