sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Näytät siltä kuin tulisit kaukaisesta maasta. Siihen maahan minäkin haluan.

"Moi ja tervetuloa. Mukava kun tulit tänne."
"Kiitos"
"Mikä sun nimi on?"
"Niina"
"Mä olen Africaano"
(naurahdan vähän) "Mistä sä oot kotosin?"
"Afrikasta. Koko Afrikasta, me ollaan kaikki yhtä"
"Okei"
"Voidaan olla kavereitakin jos sä vaan haluat"

Sain eilen uuden ystävän. 18-vuotias somalialainen poika nimeltään "Africaano" on asunut Suomessa noin neljä vuotta ja puhuu sujuvaa suomen kieltä. Africaano pelaa jalkapalloa Ilveksen junnuissa, ihmettelee miksi suomalaisilla on niin kovasti ennakkoluuloja ja avustaa naisten aseman voimauttamisen puolesta puhuvaa organisaatiota järjestämään varainkeruufestivaalia. Poika kertoo tulleensa Suomeen ilman vanhempiaan, ja sadasosasekunniksi hymy katoaa kasvoilta. Ulkona sataa kaatamalla, istutaan pienessä valkoisessa teltassa keskellä keskustoria. Teltan keskusta on avoin, joten kaikki istuu sivuille asetetuilla tuoleilla piilossa luonnonsuihkulta. Paikalla on noin 20 ihmistä, joista noin viisi on tullut katsomaan esityksiä, loput on jollakin tapaa mukana järjestämisessä tai esiintyy itse. Edelliset esiintyjät peittää soittimensa kangaspusseihin ja kiiruhtaa juosten autolle, kun seuraavat loikkii sisään sateen suojaan. Aurinkoinen, iloisesti hymyilevä mzungu(valkoinen)tyttö tanssii paljain jaloin kaislahameessa, kun helsinkiläinen rapyhtye Flowtastic laulaa "you so sexy beibeee". Kun esiintyjät vaihtuu räppäreistä djembe rummutukseen voimakasluonteiset aitoutta hehkuvat afrikkalaisnaiset nousee ylös ja yhtyy mukaan tanssien nigerialaista kansantanssia lanteet hytkyen, kunnes kaislahameiset naiset valloittavat alaa aloittaakseen oman tanssinsa. Africaano on ollut hetken poissa, mutta palaa pian ja huikkaa mun takaani "Tule tänne!" osoittaen edessään komeilevaa "african dish" lautasta. Africaano lähtee kysymättäkin hakemaan mulle haarukkaa, mutta päätän silti syödä afrikkalaiseen tyyliin käsin kuten Africaano itsekin. Lautasella on kokonainen kala, keitettyä kaalia, lihaa, sekä ugandalaisen poshon ja muuten itä-afrikkalaisittain ugaliksi kutsutun näköistä maissipuuroa, jota Africaanon mukaan kutsutaan kongolaisittain fufuksi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Afrikassa on jonkinlainen tabu liata molemmat kädet syödessä, joten yritin kovasti repiä kalaa palasiksi yhdellä kädellä samalla kun vetelin edellisen palan ruotoja ulos suustani. Tuntui hassun ylikohteliaalta että Africaano halusi jo nyt jakaa mun kanssa puolet ruoastaan, joten yritin hieman sievistellä vaikka oli jättiläisen nälkä. Mutta poika huomasi sen ja kehotti syömään nopeammin ennen kuin itse ahmii kaiken.
        Empowerment of African women organization järjesti 17.-18.6. Keskustorilla varainkeruutapahtuman, joka kantoi facebookissa nimeä "International African Culture Festival Fundraising Event". Paikalla oli eri esiintyjiä upeasta afrikkalaisesta rummutuksesta ja laulusta, mukaansatempaavaan tamperelaiseen afrokuubalaisrytmejä soittavaan Karumbaan ja lopulta illan päätti Liekkiryhmä Tulikukka. Puoli päivää afrikkalaistunnelmaisessa teltassa viritti mut hyville fiiliksille. Sain monella tapaa paremman kuvan Tampereella asuvista afrikkalaisista, kuin mitä oon saanut yöelämässä. Ennen tansanialainen Edo on ollut yksi niistä harvoista, keihin on kyennyt luomaan ystävyyssuhteen. Tampereella on paljon afrikkalaisia, jotka elää täysin omaa kulttuuriaan. Ainakaan ugandalaiset miehet ei omassa maassaan olettaneet että yksinkertainen "hei" tarkoittaa "kyllä, olen sinun heti tässä nyt". Tosin, kuulin että jos hei:n perään vilauttaa hymyn, se on jo ihan toinen juttu. Kuitenkin Tampereella oon nähnyt/kokenut lukuisia tilanteita kun afrikkalainen mies on käynyt suoraan päälle ilman minkäänlaista tajua naisen omasta tilasta, tahdosta ja vapaudesta. Ei se ole yhtä kaikki afrikkalaista kulttuuria. Afrikkalainen herrasmies on mies siinä missä kuka tahansa hyväkäytöksinen mies, antaa naisen olla onnellinen vierellään.
        Illan viimeiset musiikkiesitykset sai seuraa pienistä tanssivista lapsista ja nuorista breikkaajapojista. Sain inspiraation edes yrittää aloittaa Tampereella jotakin Kampalan sharing hallin kaltaista, jotakin joka toimii periaatteella "jokainen opettaa toistaan". Jos saisin nuo tanssivat monikulttuuriset lapset ja lisää lapsia heidän joukkoonsa, sekä eri tanssilajien sekä muiden taiteenalojen edustajia survottua pieneenkin saliin siitä voisi syntyä jotakin aika siistiä. Tämä projekti valtuuttaisi ihmisiä ainoastaan antamaan sille sydämensä, antamaan ja ottamaan vastaan. Ennen kaikkea unohtamaan ennakkoluulot ja statuserot. Koska kukaan ei ole siinä sen enempää opettajan kuin oppilaankan roolissa, raha ei olisi palkkio vaan yhdessä tekeminen ja sillä saavutettava tulos. Pienestähän se lähtisi, mutta kuka tietää mitä se toisi tullessaan. ; ) Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan lähden ensi sunnuntaina iskän kanssa Puolaan, minne Breakdance Project Ugandan 6 nuorta jäsentä tulee Abramzin kanssa rokkaan Brave Festivaaleille. Aino on parhaillaan riehumassa Euroopassa ja menee Puolaan jo juhannuksena. Luulenpa että BPU jäsenten näkeminen inspiroi taas lisää. Toivon myös että uusi ystäväni Africaano innostuisi auttaan, etenkin haalimaan niitä iloisia afrosuomalaisia lapsia ja nuoria mukaan. Voin vaikka vastapalveluksena mennä katsomaan muutaman futispelin enemmän. :)

"Moikka sitten, oli kiva tavata. Joskus voitais nähdäkin jos sulle vain sopii"
"Joo, tottakai"
"Lisään sut siellä facebookissa"
"Okei, kivaa illanjatkoa"
"Samoin heihei"

K'NAAN - SOMALIA
http://www.youtube.com/watch?v=7lCPXEARpE8

torstai 2. kesäkuuta 2011

A-Z esikoulun ja orpokodin kummilapsiprojekti !

A-Z esikoulu toimii Ugandassa Branches of Life International(BOLI)nimisellä orpokodilla. Olin siellä vapaaehtoisena ja toisen suomalaisen vapaaehtoisen(Mikon) kanssa oltiin mukana tän koulun alullepanossa. Tulevaisuudessa orpokodin johtajalla Charlesilla on unelma kasvattaa koulua isommaksi ja siirtää orpokoti kokonaan isompiin tiloihin vähän kaupungin ulkopuolelle missä maata on saatavilla. Jolloin koululla olis myös laajentumismahdollisuudet ainakin ala-asteeksi saakka.
Orpokodin lapset harrastavat mm. tanssia ja jalkapalloa. Opetin lapsille breakin, hiphopin ja muiden street-tanssien perusteita. Nyt orpokodilla käy viikottain Breakdance Project Ugandan jäsen Mark Kaweesi opettamassa ja inspiroimassa lapsia lisää. Mark oli itse haljeta innosta kun näki muksut tanssimassa ekan kerran. Mikko taas valmensi poikia futiksessa. Nyt orpokodin joukkueella on oma ugandalainen valmentaja, ja pelaajat on varustettu Suomesta lähetetyillä vanhoilla nappiksilla ja iskän tuomilla tampereen poikien pelipaidoilla. Kehitystä siis tapahtuu nyt ugandalaisten omin voimin, mikä on mieletön juttu!
Perustettiin Mikon kanssa Kummilapsiprojekti nimenomaan orpokodilla asuville tai orpokodilta ravinnon ja tuen saaville esikoulun oppilaille. Kun jokaisella orpokodilta tulevalla oppilaalla on kummi aletaan etsiä kummeja myös ulkopuolelta tuleville koulun oppilaille ja muille orpokodin lapsille/nuorille jotka käy eri kouluissa. Nyt kyseessä on siis kaikkein pienimmät muksut.
Avustusmäärä on sinällään vapaaehtoinen, mutta 20e kuussa eli kun se lähetetään joka toinen kuukausi 40e, on täysin riittävä kattamaan kummilapsen koulumaksut ja muut kouluun liittyvät kulut. Jos olisit halukas sitoutuun vaikka aina vuoden eteenpäin, se olis hienoa, mutta käytännössä ei haluta pakottaa ketään olemaan mukana jos ei halua, joten oman mahdollisuuden mukaan. Sen tiedän että oli sitoutumisaika kuinka lyhyt tahansa siitä on varmasti hyötyä. Orpokodilla on vain muutamalla lapsella kummi ja tietenkään Charles ei voi taata kaikille lapsille koulumaksuja.
Charles lupasi että voi lähettää esim kahden kuukauden välein tietoa koulusta ja oppilaiden edistymisestä, sekä tietoa mihin rahoja on sijoitettu. Ja aina kun orpokodilla on joku vapaaehtoinen niin voin pyytää lähettää kuvia koulupäivistä ja lasten elämästä muutenkin.
Suunnitelma on lähettää ensimmäiset kummimaksut jo kesäkuun alussa yhdessä eli 40e kesä- ja heinäkuulle, koska lähettämisestä menee aina noin 30euron palvelumaksu. Mutta kummiksi saa liittyä vapaasti koska vain itselle sopii. :) Perustamme Kummilapsiprojektille oman tilin ja tilinumeron ilmoitan piakkoin.

ystävällisin terkuin, Niina ja se Oulun Mikko

Vaan katso joskus silmiin muukalaisen...

A mind that is stretched by a new experience can never go back to its old dimensions.
Oliver Wendell Holmes, Jr.

Suomeen paluusta on jo pirulliset 2 kuukautta, ne tuntuu niin hurjasti lyhyemmiltä kun ensimmäiset kaksi kuukautta Ugandassa, tosin hurjasti pidemmiltä kuin viimeiset kuukaudet siellä. Kun pää on hiljalleen alkanut toimiin, on tullut saatua jotain hyvääkin aikaan isän ja valtion härnäämisen(raha-asioissa)ohessa. Oon löytänyt nyt alani ja luen Kehitysmaatutkimuksen pääsykokeisiin, leiponut mummun kanssa karjalanpiirakoita Ugandan piirakkatalkoille yhdessä nauraen, tarinoinut puolentoista tunnin verran lukiolaisille Ugandan kokemuksistani ja tänään sain ihka ensimmäisen työhaastatteluni opiskelijoiden kirjakauppaan.
Tohinaa on riittänyt, mutta silti energiataso on alhaalla ja silmiä vetistää kun jokin puuttuu: pyyteetön antamisenilo ja tunne että jokaisena päivänä kasvaa ja antaa jotain tärkeää myös kanssaihmisille. Kaipaan sitä ilmapiiriä, mikä Ugandassa vallisti jatkuvasti. Sitä, kun ihmiset huutelee kadulla ja tarttuu kiinni, sitä kaikkialla vallitsevaa järjestäytynyttä kaaosta ja boda-kuskien kanssa käytyjä sydämellisiä neuvotteluja matkojen kustannuksista. Luulin, ettei tällaista ilmapiiriä voisi ikinä siirtää Ugandasta eurooppaan, olin väärässä. Viisi päivää Lontoossa Ugandan ystävien ja siskoni kanssa todisti, kuinka ihmiset luovat ympäristönsä. Jälleennäkemisen riemu oli kaikkea muuta kuin sivistyneen eurooppalainen, pojat juoksi teatterin salissa meitä kohti samaa vauhtia kun me hyökättiin herrojen kaulaan. Tunsin samanlaista suunnatonta onnea kun palatessani Suomeen ja nähdessäni kaikki rakkaat ihmiset. Mutta sitten kun huomasi että onkin vieras omalla reviirillään, sitä oli vaikea löytää uudestaan.
Lontoossa Eddy nosti mellakan kun mäkkärissä ei tarjoiltukaan riisiä, papuja ja chapattia. Hakim puolestaan kertoi sisustusinnostaan ja kuinka aikoo asettaa HappyMeal-ateriasta saamansa lelun kotona telkkarin päälle koristeeksi. Samaiset kaksi kappaletta lintuja komeilee nyt muistona meidän telkkarin päällä. Pojat oli Englannissa ennen kaikkea ugandalaisia, itse olin Ugandassa ennen kaikkea suomalainen. Ugandassa Tabu-Flon pojat näytti aina hämmästyttävän eurooppalaisilta ja Suomessa mulla ei ole mitään hajua kuka olen. Vaikka se tuntuu ehkä pöhköltä ajatukselta puolen vuoden vierailun jälkeen, on Uganda silti mulle toinen koti ja ugandalaisuus jotain niin hullunkurisen ilahduttavaa, ettei se kerran tartuttuaan katoa.
Kun nyt kerroin ugandalaiselle ystävälleni Markille fiiliksistä Suomessa vastaus oli juurikin se mitä mun täytyi kuulla. Mark kehotti mua keskittyyn Suomeen, omaan isänmaahani ja tekemään jotain sen epäkohdille sen sijaan että valitan niistä. Myös Suomessa voi toimia vapaaehtoisena ja aloittaa nollasta jotain suurta. Mark muistutti mua siitä tärkeästä seikasta että myös Breakdance Project Uganda alkoi yhden miehen halusta luoda muutosta näkemiinsä epäkohtiin, ei siitä maailmanlaajuisesta julkisuudesta jota se mun ollessani Ugandassa sai osakseen. Orpokoti taas oli muutama vuosi taaksepäin yhden nuoren miehen ja muutaman lapsen yhteinen alku, josta vahvalla uskolla, toivolla ja tahdolla on kasvanut yli 40 lapsen turva, rakkautta ja iloa hehkuva koti, ja nyt vielä pienten lasten mahdollisuus astua opiskelun alkutaipaleelle A-Z esikoulussa. Nään ugandalaisissa ihmisissä enemmän potentiaalia ja rohkeutta kuin monissa suomalaisissa. Se pelottomuus tehdä, toimia, olla rohkeasti oma itsensä, uskoa kykyihinsä ja mahdollisuuksiinsa, se on ihailtavaa.
Tänään lakkasin valitusvirsien laulun ja osallistuin Mahdollisuuksien torille Väinö Linnan aukiolla. Tutustuin erilaisten kansainvälisten kehitysjärjestöjen toimintaan, kuuntelin seminaareissa Korean epävakaan tilanteen syistä ja tulevaisuudenkuvista, ihmisoikeuksista, ase- ja ihmiskaupasta, sekä resurssipohjaista yhteiskuntamallia ajavan Zeitgeist-liikkeen edustajan ajatuksia. Sain torilta paljon lisäpotkua itseni kehittämiseen, jotta voin viedä eteenpäin itselleni tärkeitä asioita. Sanokoot kuka tahansa mitä tahansa haen kansainvälisyyskouluttajaksi Taksvärkky Ryn toimintaan, sekä ohjaajaksi kansainvälisille lastenleireille Suomessa.
Kansainvälisyyskouluttajat kiertävät Suomen kouluilla luennoimassa kansainvälisistä asioista, erityisesti kehitysmaista ja pitävät työpajoja. Jokainen käy vuoden aikana vierailulla noin seitsemällä koululla, vierailuista maksetaan pieni palkkio ja matkakustannukset, muuten toiminta on vapaaehtoista. Parasta lapsille Ryn lastenleirit on kerrallaan 5päivän mittaisia, vapaaehtoisille katetaan täysi ylläpito leirin ajan ja matkat koulutuksiin. Tänään olen päättänyt kaivaa itsestäni taas sen ugandalaisen tytön takaisin, joka sai monia asioita aikaan vapaaehtoisena kehitysmaassa. Miksi siis en yrittäisi vaikuttaa myös epäkohtia pulppivassa kotimaassani.
Samoin voin jatkaa Suomesta käsin siitä mihin Ugandassa jäin. Yhdessä Ojalan Mikon kanssa Suomessa aloittamamme orpokodilla toimivan A-Zesikoulun kummilapsiprojekti on nyt komeassa vauhdissa, seitsemällä lapsella on kummi. Mulla oli epäilyksiä projektin suhteen alussa, hermostuin kun Charles oli liian innokas ja odotti salamannopeita tuloksia samaan aikaan kun itse työstin paluun aiheuttamia huonoja fiiliksiä. Kukaan ei saa kaikkea aikaiseksi yksin, ympärillä olevien ihmisten apu on kultaa kalliimpaa, mutta kun uskoo itseensä myös ne ihmiset ympärillä uskoo suhun, näinpä luulen asian laidan olevan. Kiitos iskälle jonka apu on ollut korvaamaton, kiitos Charlesille joka on murto-osasekunnissa toimittanut mulle tarvittavia infoja ja suuri sydämenmuotoinen kiitos kummiksi lähteneille, mieletöntä nähdä projektilla näin lupaava alku. Luvataan Mikon kanssa koordinaattoreina tehdä parhaamme projektin eteenpäin viemiseksi ja kunhan herran kanssa pian tapaamme lähetän kummeille enemmän kuvamateriaalia orpokodin arjesta! Kun kaikilla A-Zesikoulun lapsilla on kummi, voidaan projektia laajentaa ja etsitään kummeja kaikille orpokodilla asuville lapsille ja nuorille.
Tärkeimmän ohjenuorani elämään opin Breakdance Project Ugandan keskuudessa, motto "Each one, teach one(jokainen opettaa toistaan", ulottuu kaikkialle elämään. Zeitgeist-liikkeessä vaikuttava Jukka Tuohimetsä puhui tänään resurssipohjaisesta yhteiskunnasta, jossa rahamarkkinat nujerrettaisiin ja yhteisöllisyyteen ja vaihtoon perustuva yhteiskunta versoaisi uusiin voimiinsa. Tuohimetsä totesi että olisihan se kiehtovaa tulla yleisön eteen latomaan absoluuttiset totuudet joihin kukaan ei voi kommentein vaikuttaa, sen sijaan herra myönsi että oppiminen on ikuista ja kuka tahansa meistä olisi voinut pitää siinä tilassa luennon ja toimia opettajan roolissa. Resurssipohjaisessa yhteiskunnassa omavarainen talous, vaatteiden ja tavaroiden vaihto, kulkuneuvojen jakaminen, sekä kaverin sohvapaikka hotellin sijaan olisivat arkipäivää. No, omin silmin nähtynä kehitys on teollisuusmaissa kaikkea muuta, mutta kehitysmaissa sen sijaan hyvinkin lähellä tällaista yhteiskuntamallia. Ennen kun lähdin Ugandaan me ei edes siskon kanssa suostuttu lainaamaan vaatteita toisillemme "liian noloa kun ne tajuu et lainaillaan", hei, mitä väliä?
Chattailin tänään mun ystävän Samuel Ibandan kanssa. Ennen mun lähtöä Sam nauro aina mun omaksumille ugandalaisille maneereille ja totes ettei ugandalaisuus voi ikinä kadota musta. Sam kehotti mua aina pitään kiinni siitä energiasta minkä näki hehkuvan mun olemuksessa päivästä toiseen. Ensimmäisenä Sam kysyi tänäänkin "is the star in u still shining?", lupasin etten luovu siitä koskaan, vaikkakin se onkin hetken hehkunut himmeänä. Huomenna soitan 10-vuotiaalle parhaalle ystävälleni Jenniferille ja kysyn jännittääkö tyttöä jo lauantain esiintyminen StreetArt-festivalilla Kampalassa. Elämä jatkuu ja kahdenmaan kansalaisena on oikeastaan aika hyvä olla. Ja upeintahan matkalla oli juuri sieltä jäävät ikuiset ystävät, sitä ei rahassa mitata.